Länsi-Uusimaa on maatalousvaltaista aluetta, jossa on myös paikoitellen paljon asutusta ja rakennettua infrastruktuuria. Metsiä ei ole paljon jäljellä (maakuntien metsäalaprosentit), joten niiden hyvinvoinnista on pidettävä huolta. Kaikkien metsien ei tarvitse olla luonnontilaisia, mutta ne voivat olla luonnonmukaisia. Nykymetsätalouden tapa hoitaa metsiä yhdessä metsäteollisuuden kyltymättömän raaka-ainehankinnan kanssa on synnyttänyt tilanteen, jossa metsistä otetaan puuta kestämättömällä tavalla.
Yksittäisiä metsänomistajia ei voi syyllistää syntyneestä kehityksestä. Suomalainen tapa hoitaa metsiä on harvinaislaatuisesti saatu lähes sertifioitua ja monopolisoitua metsänhoitoyhdistysten ja metsäteollisuuden toimesta lähes ainoaksi tavaksi hoitaa metsiä jo vuosikymmenten ajan. Onneksi on ollut myös lujatahtoisia ja itsepintaisia metsänomistajia, jotka ovat vastustaneet tätä järjestelmää ja kieltäytyneet metsien avohakkuuseen keskittyvästä metsänkasvatuksesta.
Yksityisen omistuksen suojaa on kunnioitettava, eikä metsänomistajia pidä pakottaa muuttamaan vallitsevaa käytäntöä. Taloudelliset kannustimet toimivat tällaisessa tilanteessa parhaiten. Luotettavien tutkimusten mukaan metsän ns. jatkuva kasvatus tuottaa pitkällä aikavälillä enemmän pääomaa omistajalleen kuin avohakkuuseen tähtäävä kasvatusmenetelmä. Myös hiilennieluihin ja päästökauppaan liittyvä ansaintamalli on tulevaisuutta. Taloudellisen hyödyn lisäksi on myös tärkeää nähdä, että luonnonmukaisemman metsän tuottama virkistys-, marjastus-, sienestys- ja metsästyshyöty on moninkertainen verrattuna päätehakattuun ja äestettyyn metsään. Tärkeimpänä hyötynä kuitenkin on metsän monimuotoisuuden säilyttäminen sekä toimivan ja ekologisen ympäristön ylläpitäminen eläimille ja kasveille. Yhä tärkeämmäksi aiheeksi nousee myös hiilen sitomiseen tähtäävät toimenpiteet. Jatkuva kasvatus lisää hiilivarastoa enemmän, koska puumassa hehtaarilla on suurempi kuin avohakkuuseen kasvatettavassa tasaikäisessä ja monotonisessa metsässä.
Kunnat ja seurakunnat, jotka ovat merkittäviä metsänomistajia, voisivat olla näyttämässä esimerkkiä kestävästä metsänhoidosta. Suomalaiset ovat valitettavasti opetettuja siihen, että kaunis ja normaali metsä on samanlainen kuin paperiyhtiön tilipäätösjulkaisun kannessa. Eli tasaikäinen metsä, josta puuttuu normaalille metsälle ominainen monimuotoisuus erilaisine ja ikäisine puulajeineen. Tällainen metsä on esimerkiksi Inkoon pururadan ympäristössä. Seurakuntien tai kuntien osalta saattaa olla kysymys vain siitä, että metsänomistaja on antanut hyvässä uskossa metsänhoidollisen valtakirjan metsäyhtiölle, joka on tuon työn suorittanut. Valitettavasti raaka-ainetta tarvitsevan yhtiön edut eivät useinkaan mene yhteen luontoarvojen ja virkistyskäytön kanssa. Metsänhoitoyhdistysten ohjeistukset ja määräykset ovat hyvin samansuuntaisia myös yksityisille metsänomistajille.
Jonkinlaisia tukimuotoja tulisi harkita, jotta monimuotoista metsänkasvatusta voitaisiin lisätä. Jotta se olisi mahdollista, jatkuvan kasvatuksen hyödyt tulisi dokumentoida entistä selkeämmin tutkimustuloksiin perustuen. Metsänomistajan kannalta taloudellinen hyöty metsästä tulee siinä vaiheessa, kun se hakataan. Hiilen sitomiseen tähtäävät terveet ja luonnonmukaiset metsät tuovat kuitenkin merkittävää taloudellista hyötyä alueellisesti. Ne edistävät myös ihmisten hyvinvointia ja toimivat alueellisena kilpailutekijänä, jolla on merkitystä kestävän matkailun ja luontoturismin edistämisessä.