Viime viikkojen keskeisimpiä keskustelunaiheita ovat olleet hoitajajärjestöjen lakkoiluyritykset ja niiden torjuminen lainsäädännöllisin keinoin. Tavoitteet hoitajien palkkatason nostamiseksi ovat johonkin pisteeseen asti ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä. Kansalaiset haluavat parantaa hoitajien palkkausta ja työolosuhteita, vaikka kaikki eivät valitettavasti hahmota sitä, mikä on mahdollista ja mikä ei.
Hoitajien työtaistelussa poikkeuksellista on se, että ensimmäistä kertaa työväenliikkeen historiassa työntekijäjärjestö kieltäytyy suojatyön tekemisestä. Tällä tarkoitetaan työtä, jolla turvataan kansalaisten ja yhteiskunnan kannalta välttämättömät toimet, joilla ihmiset pidetään hengissä ja yhteiskunnan tärkeimmät toiminnot käynnissä. Hoitajajärjestöjen keskeinen tavoite on myös saada nostettua palkkoja.
Hoitajien palkkamaltti mahdollistaisi sen, että olisi mahdollisuus palkata lisää hoitajia keventämään raskasta työkuormaa, vaikka palkankorotus ei teekään työstä kevyempää. Työnantajalla tulisi olla mahdollisuus myös kohdentaa yksilöllisesti lisäpalkkioita ilman, että niiden katsottaisiin kuuluvan automaattisesti koko ammattikunnalle. Poikkeuksellista on ollut myös työnantajapuolen pakkotoimet, joilla pyritään turvaamaan tehohoidon välttämätön taso. Tämä työtaistelu ja sen vastatoimenpiteet ovat valitettava luku suomalaisessa työelämässä. On kuitenkin selvää, että elintärkeästä hoidosta riippuvaisista kansalaisista ei voida tehdä työmarkkinakentän pelinappuloita.
Suomessa ja Länsi-Uudellamaalla on kaksi merkittävää ongelmaa – rahoituksen ja työvoiman puute. Koko Suomi tulee olemaan ikääntyvän väestön aiheuttaman kestävyysvajeen ja pienenevän työvoimareservin puristamassa kierteessä tulevaisuudessa. Suomen valtion ensi vuoden budjetti on 8,1 miljardia euroa alijäämäinen. Tulot ja menot ovat vahvasti epätasapainossa ja tälle on tehtävä jotakin. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen sisällä on korostettu kahta asiaa: alueen erityispiirteet ja suuret sisäiset erot sekä rahoituksen riittämättömyys, mihin on vaadittu valtion lisäpanostuksia.
On helppoa toimia palveluiden puolustajana, jos ei tarvitse miettiä niihin liittyvää rahoitusta. Helppoja lääkkeitä ei ole, mutta korjausliikkeitä on pakko tehdä. Asiaa voidaan korjata kohtuullisilla veronkorotuksilla, asiakasmaksujen nostolla, leikkauksilla ja toimintojen järkiperäistämisellä, palkkamaltilla ja työvoiman liikkuvuuden ja työperäisen maahanmuuton edistämisellä. Yksikään näistä keinoista ei korjaa ongelmaa kokonaan, vaan siihen tarvitaan näitä kaikkia. Kaikki keinot, kuten verotusasia, ei ole hyvinvointialueen päätettävissä ainakaan vielä. Näillä keinoilla voisi olla mahdollista myös varmistaa, sekä Tammisaaren, että Lohjan sairaalan toiminta tulevaisuudessa. Hyvinvointialueen on varauduttava tekemään itsenäisiä ja vaikeitakin päätöksiä, sillä velkaantuvan valtion tukeen ja mahdollisuuksiin auttaa on suhtauduttava suurella varauksella.